Saavuin paikalle hyvissä ajoin, n 1,5h ennen starttia, jotta pääsin aistimaan kisapaikan tunnelmaa kaikessa rauhassa. Koska tapahtuma on hyvin organisoitu, mitään ruuhkia ei ollut missään paikassa, vaan kaikki sujui hienosti järjestelyiden puolesta. Pidon kävin testaamassa, se normaali hermokerros piti vielä purkkia lisätä. Muutaman kuvan otto ja lähtöpaikalle odottelemaan matkaan pääsyä. Tunnetila oli hyvä joskin hiukan flegmaattinen, ehkäpä aikaisen heräämisen johdosta.
N 400 suksijaa lähtölaukausta odottamassa
Ennen starttia vielä hymyilyttää, kuva by DJ A.Pajunoja
Starttiluvan saatua alkoi se armoton ylivauhtinen lykkiminen, kuten aina massalähdöissä. Olin jo lähtösuoran päässä aika kovilla, ja ensimmäisen alamäen koittaessa ymmärsin syyn, en pysynyt muiden perässä laskussa. Tässä vaiheessa kirosin etten ollut turvautunut ammattilaisien apuun voitelussa, vaan koittanut selviytyä siitä omilla vajavaisilla voidevarastoilla. Ei suksi silti mikään susihuono ollut ja pito oli aikalailla optimaalinen, jostain syystä tasatyöntö ei vain tuntunut yhtä vahvalta kuin normaalisti.
Ensimmäisen 5km aikana jouduin päästämään monia kanssamatkustajia ohitse, sykkeet oli taivaassa eikä suksi liikkunut toivotusti. Juuri kun ehdin ajatella, että no, hiihdellään nyt sitten rennosti vaan laturetkimoodilla, vatsalihaksilla töitä tehdän, niin tapahtui jotain odottamatonta: Aivan järjetön vatsakramppi ja pistos yhtä aikaa. Ja matkaa jäljellä 37km. Tätä en ollut hiihtoladulla vielä aiemmin kokenut.
Jouduin hiljentämään vauhdit kävylytasolle, odotellen pistoksen ohimenoa. Mutta se vain ei meinannut loppua millään. 10km kyltillä mietin vakaasti keskeyttämistä, koska tuska oli aivan järjetön. Jos hiihto ei olisi ollut triplan ensimmäinen osio, olisi lappu rinnasta varmasti lähtenytkin. Yritin juoda ensimmäisessä huollossa paljon vettä, jospa se vaikka helpottaisi.
Onnekseni kipu alkoikin hellittää vähitellen, tosin muistuttaen aika ajoin terävin vihlaisuin olemassaolostaan. Hiihtämisestä ei tahtonut tulla yhtään mitään, ja muutenkin löysä kaveri alkoi hiihpumaan jo velton puolelle. Sykkeet pysyivät taivaassa, vaikkei maisema vaihtunut kovinkaan vilkkaasti, jonkinlainen elimistön lukkotila oli siis valloillaan. Matkan aikana ehdin pohtia syytä tähänkin, mutta mitään varsinaista ratkaisua en löytänyt. Juoma oli samaa tavaraa kuin ennenkin, eikä sen kanssa ole ongelmia ollut. Ruokailut oli hoituneet sopivasti, eikä ylitankkaustakaan ollut tehty. Lopputulemana päädyin yksinkertaisesti huonoon päivään ravinnon imeytymisen saralla.
Noin 30km kohdalla olo alkoi helpottaa vihdoin enemmän, ja uskalsin vääntää kaasukahvaa edes hiukan lenkkivauhteja kovemmaksi. Hyvältä ei tuntunut, mutta pakko oli yrittää edes hiukan saada takaisin antamaani kymmenien minuuttien tasoitusta alkumatkasta. Loppumatkan odottelin vain maalivaatetta ja sitä että pääsen esittämään maailmanluokan loppuvenytykseni kansan hurratessa.!
Maaliviiva tuli kuin tulikin vastaan, vaikka sitä matkalla ehti useasti epäillä
Podium jäi haaveeksi hienoisella puolen tunnin marginaalilla, onneksi voittaja oli sentään hallitseva 50km kuninkuusmatkan suomen mestari, eikä mikään kisaturisti
Tapahtuma itsessään oli hienosti järjestetty, siitä suuri kiitos kisaorganisaatiolle.! Ladut oli mahtavassa kunnossa, ja profiili on mukavan leppoisa, senkin puolesta tapahtuma sopii kaiken tasoisille suksijoille, suosittelen.!
Ensi vuonna tulen hiihtoon varmasti uudelleen, suoritukseenkin onnistuin jättämään sopivasti parannettavaa. Sitä ennen toki tulee tultua Jämille ainakin triplaan kuuluviin 84km MTB:hen ja 21km maastojuoksuun.
Loppuun laitetaan päivän sydänkäyrät ja muu statistiikka Suunnon Ambitin ja Movescount.com:n kertomina:
Kovilla oli mies siis lähes koko matkan passailusta huolimatta. Mittari antoi myös vinkkiä, koska olisi hyvä mennä ladulle seuraavan kerran:
Tuskinpa maltan torstaihin saakka pitää suksia silti autotallin nurkassa...
Kisan tulokset löytyvät täältä: Jämi42 Ski tulokset
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti